Elämä jota en olisi halunnut elää on selviytyjän kertomus suomalaisesta rock-bisneksestä, jossa rock ja raha eivät aina mahdu samaan yhtälöön. Välillä saa ajaa mersulla, välillä juosta pitkin korpea jahtaamassa keikkajärjestäjää, joka häippäsi lippukassan kanssa. Niin sanotut kaverit katoavat tiukan paikan tullen, ja oikeat ystävät vaihtavat hiippakuntaa

Lido Salonen on rikkaan suvun köyhä poika, joka vietti nuoruutensa stardin jengissä, eteni kolkkapojasta kylpylänomistajaksi, selviytyi hengissä ja kertoo nyt tarinansa. Mies soitti ensin progekitaraa Kalevala-bändissä, oli vähän kaikkien Suomi-rockin starojen manageri -Hurriganesin, Sleepy Sleepersin, Hanoi Rocksin, Dingon, Pelle Miljoonan, Kirkan, Smackin- ja roudasi ulkomailta bändejä, joista myöhemmin tuli nimiä, kuten Metallica ja Europe.

Lido kertoo keikoista ja konkursseista, osumista ja ohareista, oikeista ja feikeistä kavereista. Ja ihanasta naisesta, joka pisti rock-äijän touhut uusille raiteille.

Tästä aloitin elämänkertojen lukemisen. Eikä muuten ollut hassumpi valinta! Kirja eteni vauhdikkaasti ja voisin kuvitella, että samallatavalla vauhdikasta on ollut Lidon elämäkin. Aika monipuolinen ura miehellä on ollut ja viime vuosinaan keskittyi valokuvaukseen. Mies kuoli v.2008. Aina oppii jotain uutta ja nyt huomasin, että aukkoja sivistyksessä löytyi jälleen. Piti ihan googlettaa mikä on progekitara. Nyt tiedän senkin. Populaarikulttuurin nimiä vilahtelee ja kirjassa on myös aimo annos stadinslangia, joka joko avautui tai sitten ei. Suosittelen kyllä kaikille, joita kiinnostaa Suomen rockin historia, yhden miehen näkökulmasta.

Jatketaampas siis tästä!

Jääkansan jälkeen, paremman puutteessa nappasin kirjastoautosta Sophie Kinsella:n Himoshoppaajan salaiset unelmat, Himoshoppaajan Ratkaiseva askel, Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaaja. Ihan mukavaa ja leppoisaa lukemista. Tunnistin hieman omia piirteitäni kirjoista. Onneksi lainasin kerralla useamman kirjan. Sen verran jäin nimittäin koukkuun. Väilistä taitaa puuttua joku kirja, mutta ei sillä nyt väliä.

Kirjoja palauttaessa naapurinrouva kysyi ovatko hyviä kirjoja ja pystyykö lastenhoidon ohella kukemaan. Suosittelin sopivaa aivojen nollauskirjallisuutta. Todellakin juonessa pysyy mukana, vaikka välillä kävisikin soppakattilaa hämmentämässä.

Nuoren tytön päiväkirja on Anne Frankin oma päiväkirja. Se kertoo Annen elämästä toisen maailmasodan aikaisessa Hollannissa. Anne on kirjan alussa 13-vuotias juutalaistyttö. Tilanteen pahetessa Anne perheineen piiloutuu Annen isän toimistorakennuksessa olevaan "salaiseen siipeen" Toimiston väki tuo heille ruokaa ja tietoja ulkopuolisesta maailmasta. "Salaisessa siivessä" on myös toinen perhe, sekä eräs perheen tuttava mies. Riidoilta ei voida välttyä ja tilanteet kärjistyvät usein. Pelko ja murhe juutalaisten puolesta kiristävät kaikkien hermoja. Perhe vietti maan alla 25kk. Annen isä oli ainoa, joka selvisi keskitysleiriltä.

Anne kuvaa hyvin tilannetta joka silloin vallitsi, mustan pörssin kauppaa, pommituksia. Välillä hän tuntee varmuutta pelastumisesta ja välillä alistuu kuolemaansa. Keskitysleirien kauhut välkkyvät kaikkien silmissä. Kirjaa oli surullista lukea, kun tiesi Annen kohtalon. En kyllä tiennyt kirjaa lukiessani, että mihin Anne kuoli. Toivoin, ettei kaasukammiossa. Ajatus siitä, että tämä on oikeasti tapahtunut, oli hätkähdyttävä. Kirja tarjoaa poikkeuksellisen henkilökohtaisen näkymän natsihallinnon kauhuihin.

Anne kuoli lavantautiin keskitysleirillä, kaksi kuukautta ennen Hollannin vapautusta.

Kirja kertoo nuoresta tytöstä Solveigista, jonka elämäntarinan kautta muodostuu kuva kolmesta työläissukupolvesta. Solveigin äiti, Saara pahoinpitelee lastaan ja syyttää tätä elämänsä pilaamisesta. Solveigin turvana ovat famu ja fafa. Aikuisiän kynnyksellä Solveig löytää oman paikkansa maailmassa. Kirja kertoo vahvojen naisten kovasta osasta helsinkiläisessä työläismiljöössä 1930-1050-luvulla.

Ennenkuin lukemisen aloitin, niin täytyi vähän googlailla, että mikä kirja se tämä onkaan. Tämähän on suomalaisen kirjallisuuden klassikoita ja käännetty myös saksaksi ja unkariksi. Kirjan pohjalta on tehty televisiosarja Solveigin laulu ja näytelmä. Parasta on, että kirjalle on myös itsenäinen jatko-osa, Solveig ja Jussi. Se minun täytyy saada käsiini jostain.

Koti on paikka, jonne ihminen vääjäämättä palaa; jonne sydämen kompassi osoittaa.

Kymmenen Pariisin-vuoden jälkeen myös nuori Mado oli tullut kotiin. Paikkaan, johon kaikki palaa: pulloposti, leikkilaivat, vedessä kelluva leipä. Mutta mitä hän oikein oli odottanut? Hänestä tuskin olisi korjaamaan sitä mikä isää vaivasi---mikä koko kylää vaivasi. Liian paljon oli muuttunut. Jopa vuorovesien liikkeet.

Ensimmäiset 100-200 sivua meni ennenkuin pääsin mukaan. Tarina polki paikoillaan. En aluksi pitänyt lainkaan kirjan päähenkilöistä, siis kenestäkään. Saarelaiset olivat outoja ja jöröjä, jotenkin samankaltaisia kaikki. En ihan lopussakaan muistanut/erottanut kaikkia toisistaan. Joanne Harris kyllä kertoo ihanasti kaikki yksityiskohdat, voi tuntea meren suolaisen tuoksun ja tuntea hiekan varpaissaan. Tähän pikkutarkkuuteen tarina jumiutui kiinni ja polki paikallaan. Lopussa tapahtuu sitten rytinällä ja selviää monia asioita. Silloin en malttanut laskea kirjaa käsistäni ja melkein myöhästyin töistä. Loppujen lopuksi ihan luettava kirja, kunhan vain selviää alun tahmaisuudesta.