Koti on paikka, jonne ihminen vääjäämättä palaa; jonne sydämen kompassi osoittaa.

Kymmenen Pariisin-vuoden jälkeen myös nuori Mado oli tullut kotiin. Paikkaan, johon kaikki palaa: pulloposti, leikkilaivat, vedessä kelluva leipä. Mutta mitä hän oikein oli odottanut? Hänestä tuskin olisi korjaamaan sitä mikä isää vaivasi---mikä koko kylää vaivasi. Liian paljon oli muuttunut. Jopa vuorovesien liikkeet.

Ensimmäiset 100-200 sivua meni ennenkuin pääsin mukaan. Tarina polki paikoillaan. En aluksi pitänyt lainkaan kirjan päähenkilöistä, siis kenestäkään. Saarelaiset olivat outoja ja jöröjä, jotenkin samankaltaisia kaikki. En ihan lopussakaan muistanut/erottanut kaikkia toisistaan. Joanne Harris kyllä kertoo ihanasti kaikki yksityiskohdat, voi tuntea meren suolaisen tuoksun ja tuntea hiekan varpaissaan. Tähän pikkutarkkuuteen tarina jumiutui kiinni ja polki paikallaan. Lopussa tapahtuu sitten rytinällä ja selviää monia asioita. Silloin en malttanut laskea kirjaa käsistäni ja melkein myöhästyin töistä. Loppujen lopuksi ihan luettava kirja, kunhan vain selviää alun tahmaisuudesta.